Olenko valmis ottamaan vihdoin vastuun omasta elämästäni parantuakseni?
Ainakin näin 33-vuotiaana 6-vuotiaan lapsen äitinä, tahdon yrittää.
Sitoudun täysin ottamaan vastuun omista tekemisistäni ja valinnoistani. Sitoudun riisumaan uhrin kaavun. Ainakin sitoudun yrittämään.
Codependet Anonomoys. Olen läheisriippuvainen, olen ollut sitä aina ja sellaiseksi kasvoin voimatta itse vaikuttaa asiaan. Lapsi ei voi valita kasvuympäristöään.
Kuitenkin 3 vuoden psykoterapiamatkan aikana terapia jäi siinä määrin kesken, että jämähdin uhrin rooliin. En kyennyt tarkastelemaan tai kohtaamaan tarpeeksi sitä, mikä minussa itsessäni sai jäämään ja roikkumaan vuosikymmenen ajan väkivaltaiseen suhteeseen.
Olen vihdoin uskaltanut pikkuhiljaa ottaa tuota osaa itsessäni tarkasteluun ja tällä hetkellä sieltä on noussut päällimäisenä esiin syyllisyys. Vuosikausien tukahdutettu, hyvin syvälle sisimpääni piilotettu syyllisyys sai minut jäämään väkivaltaiseen suhteeseen, koska syvällä sisimmässäni koin ansaitsevani kaiken kaltoinkohtelun ja opin jollakin sairaalla tavalla jopa nauttimaan siitä.
Kannoin syyllisyyttä siitä, että äitini kuoli ollessani 10-vuotias. Äitini kuoli rintasyöpään ja nyt voin melkein sanoa varmaksi, että se ei ollut minun vikanani. Kuitenkaan 10-vuotias hädissä oleva minäni ei tiennyt sitä. 10-vuotias minä ei kunnolla käsitttänyt, mikä syöpä edes on.
Otin syyllisyyden itselleni ja hyväksyin sen osaksi kehoani, sillä juuri ennen kuin äitini kuoli syövän levitessä aivoihin, sain hirveän raivokohtauksen ja raivosin äidille- Raivosin, koska hän oli luvannut viedä minut ja kaverini kirjastoon. Yhtäkkiä hän ei voinutkaan, koska oli niin huonossa kunnossa. Tunsin jäätävää häpeää, miten minä selittäisin tämän kavereilleni? Mitä sanon heille?
En tiennyt mitä sanoa, sillä vanhempani eikä kukaan läheinen aikuinen ollut kertonut minulle tai siskolleni lapsentasoisesti, että äidilläni on syöpä ja hän tulee kuolemaan. Äidin sairautta oli hyvin pitkään salattu meiltä lapsilta. Sairaus oli aikuisille niin vaikea asia kohdata, että he eivät kyenneet kohtaamaan meitä lapsia sen kanssa. Miten siis voisin kertoa siitä kavereilleni kun minulla ei ollut sanoja?
Raivokohtaukseni jälkeen äiti puhui sekavia. Luulin melkein 30 vuotta, että hän oli mennyt sekavaksi minun vihani takia. Pian tuon jälkeen hän kuoli ja syyllisyys muutti sisääni asumaan. Jouduin tukahduttamaan lukemattomia muitakin tunteita äidin kuoleman jälkeen. Minulla ei ollut tilaa surra, sillä minun piti olla vahva. Piti olla vahva siskoani varten, piti olla vahva jotta voisin käydä koulussa ja jatkaa elämää. Piti olla vahva, koska pelkäsin että jos en itse olisi, isäni rohmahtaisi. Niimpä hautasin syyllisyyden rinnalle jäätävän surun ja hylkäämiskokemuksen. Noita tunteita en ole tähänkään päivään mennessä kunnolla uskaltanut kohdata tai purkaa ulos kehostani, sillä jokin osa minusta pelkää että se olisi liikaa ja murtuisin kivusta.
Tuo syyllisyys sai minut siis pysymään väkivaltaisessa parisuhteessa. Sain mitä ansaitsin, olinhan äidintappaja. Alitajuisesti halusin myös auttaa sairasta kumppaniani parantumaan, sillä hän muistutti kovasti isääni joka oli kehittänyt itselleen jonkinasteisen alkoholiongelman ja tukahduttanut myös kaikki tunteet sisäänsä.
Edelleen ajoittain koen psykoottisia kokemuksia, kuten ääniä. Tänä päivänä ymmärrän, että ne ovat kehoni tapa viestiä, että jollain osa-alueella olen unohtanut huolehtia itsestäni liikaa keskityessäni liikaa johonkin toiseen. Yleensä tuo jokin toine on jollakin tavalla hyvinvoinnilleni haitallinen ihminen tai vaikka hän olisikin hyväsydäminen, meidän keskinäinen dynamiikka on itseäni tuhoava. Kehoni yrittää viestiä, että minun tulee ottaa tuosta ihmisestä etäisyyttä.
Ymmärrän myös, että vainoharhaiset olo mitä koen silloin kun olen tuollaisen ihmisen lähellä johtuu siitä, että tuohon ihmiseen en voi täysin luottaa. Kehoni on viisas, kehoni on kokenut sen kun minulle valehdellaan vuosia ja sen kun minulta salataan tärkeitä ja olennaisia, minun hyvinvointiini ja tulevaisuuteeni merkittävästi vaikuttavia asioita. Pian äidin kuoleman jälkeen minua alettiin koulukiusata. Sitä jatkui koko peruskoulun loppuun saakka.
Olen oppinut, että mielenterveysongelmat ovat hoidettavissa eivätkä ne ole todellisuudessa mielen ongelmia vaan kehon viisaita viestejä ja tukahdetutteja tunteita. Nykyään jos minulle tulee psykoottisia oireita ja teen tarvittavat toimet huolehtiakseni itsestäni enemmän esimerkiksi ottamalla etäisyyttä jostain ihmisestä, alan välittömästi voida paremmin. Luulen, että niin kauan, kunnes opin luottamaan täysin kehoni viesteihin enkä kaadu ansaan missä epäilen niitä tai kyseenalaistan ne, vedän puoleeni ihmisiä jotka nostavat esiin suojattomuuttani ja ovat jossakin määrin epäluotettavia.
Olen äärimmäisen ylpeä itsestäni että olen päässyt tähän pisteeseen paranemisprosessissani ja tutkimusmatkallani. Tämä matka ei todellakaan ole ollut helppo, mutta olen sitoutunut siihen sekä itseni, lapseni että koko ihmiskunnan vuoksi.
